Suomen Urheiluliiton valmentajayhdistys – yhdistykselle uusi suunta nimestä lähtien?

Suomen Urheiluliiton valmentajayhdistyksellä on kunniakas historia. Jo lähemmäs 60-vuotias yhdistys on koonnut jäsenluetteloonsa aikansa nimekkäimmät valmentajat ja kaikkiaan sadoittain yleisurheiluvalmentajia. Viime vuodet eivät kuitenkaan ole olleet valmentajayhdistyksen aktiivisinta aikaa. Yhdistyksen toimintaa hoitaneet aktiivit kävivät kovin vähäväkisiksi. Olimme tilanteessa, jossa usein oli vaikeaa saada edes päätösvaltaista hallituksen kokousta kasaan. Viime vuosi toi myös mukanaan kaksi ulkoapäin tullutta mullistusta, jotka muuttivat yhdistyksen toiminnan perusteita.

Yhdistyslain tarkempien tulkintojen myötä jäsenyyksien ”kytkykauppa” oli lopetettava, jossa samalla maksulla tultiin sekä Suomen Valmentajat ry:n että Suomen Urheiluliiton valmentajayhdistyksen jäseneksi. Jäsenrekisterit oli eriytettävä ja siinä yhteydessä päätimme siirtää omamme Suomisport-palveluun. Varauduimme kyllä jäsenmäärän laskuun, mutta tähän päivään mennessä vuoden 2022 noin 500 jäsenestä vain alle puolet on seurannut mukana Suomisporttiin.

Toinen mullistus oli valmentajalisenssin lanseeraus. Yhtäkkiä valmentajalisenssin kautta sai samat tai paremmat jäsenedut mutta halvemmalla hinnalla. Se saa tietysti valmentajan miettimään, mihin tarvitaan yhtä aikaa valmentajalisenssiä ja valmentajayhdistystä.

Yhdistyksen tilanteen ollessa tämä, vaihtoehtoja käytiin läpi yhdistyksen purkamisesta lähtien. Kun jututin ihmisiä, koettiin kuitenkin tärkeäksi, että yleisurheiluvalmentajilla on oma yhdistys, vaikka monikaan ei osannut sanoa, mitä yhdistyksen tulisi ensisijaisesti tehdä.

Niinpä yhdistyksen toimintaan lähdettiin puhaltamaan uutta henkeä. Ensimmäisenä oli lähdettävä kirkastamaan yhdistyksen toiminnan tarkoitusta. Sen työn tueksi julkaisimme tammikuussa jäsenkyselyn. Kyselyn vastauksissa valmentajan asema, arvostus, edunvalvonta ja tukeminen olivat päällimmäisinä esiin nousseita asioita. Myös koulutus ja valmentajien välinen yhteistyö olivat tärkeäksi koettuja teemoja. Sen sijaan jäsenedut eivät saaneet montaakaan mainintaa. Ehkä hyvä niin, sillä meidän ei kannata alkaa kilpailemaan eduissa valmentajalisenssin kanssa, vaan toiminnalla on oltava toisenlainen pohja. On kuitenkin tärkeää, että yhdistyksellä on laajaa jäsenistöä koskettavaa toimintaa, emmekä keskity esimerkiksi yksinomaan apurahojen ja muistamisten jakamiseen.

Pitäisikö yhdistyksen roolia lähteä selkiyttämään jo nimestä lähtien? Meillä on SAVALLIT, SUVALLIT ja SUL-Valmentajat, kaikki saman kuuloisia nimiä ja lyhenteitä. Mitä jos olisimmekin Suomen yleisurheiluvalmentajat ry tai vain Yleisurheiluvalmentajat ry? Kyselyn ja käytännön kokemuksen perusteella selkiyttämisen tarvetta on. Olemme todellakin eri yhdistys kuin Suomen Valmentajat. Emme myöskään ole sama yhdistys kuin SUL. Suomen Urheiluliitolle osoitetut haukut eivät kulkeudu meidän kautta oikeaan paikkaan.

Valmentajayhdistyksen on hahmotettava roolinsa muiden toimijoiden joukossa niin koulutuksessa kuin edunvalvonnassa. Ammattiliittoa meistä ei tule, mutta voimme kyllä nostaa esille erityisesti yleisurheiluvalmentajia koskevia kysymyksiä. Koulutuksen saralla on monia toimijoita. Meidän on löydettävä luonteva paikkamme liiton, urheiluakatemioiden ja lajien erikoisyhdistysten joukossa. Samoja asioita ei kannata tehdä, mitä joku muu jo tekee.

Tällä hetkellä joka seurassa koetaan enemmän tai vähemmän valmennuksen puutetta. Lajin kehityksen keskeisimpiä kysymyksiä on, miten saamme lisää valmennusta kentille. Se mitä valmentajayhdistys voi tehdä sen eteen, että löydämme lajiin lisää valmentajia tai että nykyaktiivit voisivat valmentaa entistä enemmän, on yhdistyksen tehtävä.

Menestyksekästä yleisurheiluvalmennusta harjoitetaan kuitenkin erilaisista lähtökohdista. On ammattivalmentajia, oto-valmentajia ja edelleen myös niitä rakkaudesta lajiin toimivia vapaaehtoisvalmentajia. Suuri massa on oto-valmentajissa, jotka saavat valmennuksesta jotain korvausta, mutta päätoimeentulo on jokin muu. Yhdistyksen on ehkä valittava painopiste mistä näkökulmasta valmentajan asemaa haluaa kehittää. Vastakkainasettelua en kuitenkaan toivo eritaustaisten valmentajien välille.

Tämän kirjoituksen ulos tullessa ensimmäiset uudet ja uusvanhat ideat on jo otettu käyttöön. Päätimme, että kokoonnumme eri SM-kilpailuiden yhteydessä yhteisiin iltaruokailuihin 3–4 kertaa vuoden aikana. Ilmoitamme ajan ja paikan eikä varsinaista esityslistaa tarvita, vaan vapaata keskustelua kollegoiden kesken. Yhteisöllisyyden luomisen ei tarvitse lähteä sen suuremmista asioista liikkeelle.

Alkuvuoden aikana valmentajayhdistyksen uudessa tulemisessa on ollut sellaista innostusta mukana, mitä en ole aiemmin aistinut. Alkuinnostuksessamme muistamme kuitenkin ohjenuoran minkä kysely meille antoi; ”keskitytään siihen, mihin resurssit ja osaaminen riittää”.  Eiköhän tästä ihan hyvä tule.

Eemeli Kaartinen, pj. Suomen Urheiluliiton valmentajayhdistys